Astukaa kyytiin! Tällä kertaa lähdemme kahden päivän mittaiselle matkalle. Matkalle Suomen parempiin piireihin ja toisaalta köyhemmän väen pariin. Matkalle, jolla aikaa on aina niukasti mutta jolla happamien ilmeiden näyttäminen ei ole sallittua. Matkalle seuraamaan valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimeksen jalanjälkiä.
En tiedä, onko hän koskaan hitsannut. Tai takonut rautaa.
Tiedän vain, että minä en ole. Helsingin Työväentalon juhlasalissa sitä vastoin on parisataa ihmistä, jotka ovat tehneet nimenomaan juuri sitä. Koko elämänsä ajan kaiken lisäksi. Tunnen itseni varsinaiseksi pikkukakaraksi. Sellaiseksiko hänkin itsensä tuntee?
Ilmeisestikään ei. Hän seisoo itsevarmana puhujanpöntössä. Hän puhuu eläkkeistä. Sanoo että ongelmana on se, että Suomessa syntyy liian vähän lapsia, että eläkkeiden kokoon haaliminen saattaa tulevaisuudessa olla kiven takana. Silloin tällöin hän elehtii, hakee katsekontaktia, hymyilee, mutta ihmisjoukko on liian suuri henkilökohtaisten kontaktien luomiseen. Ei ole helppoa flirttailla yhtaikaa 300 eläkeläisen kanssa. 300 työläisen, jotka ovat hitsanneet tai takoneet rautaa koko elämänsä ajan. 300 ihmisen, joilla on uurteita kasvoissaan. 300 ihmisen, joilla on kädessään ammattiliiton vastikään julkaisema juhlalevy, Veljiksi kaikki, jolla on sellaisia kappaleita kuin Internationalen, Työväen marssi, Yhteisrintama ja Barrikadimarssi.
Täällä olisi kellä tahansa vaikka kuinka paljon opittavaa.
Kuunnelkaa! Joku yleisöstä, aivan eturivissä istuva mies, ottaa puheenvuoron ministerin lopetettua puheensa.
- Toveri ministeri, tämä oli oikeastaan hyvä puheenvuoro, yksi osa jäi kuitenkin sanomatta… blaa blaa… lopetan tähän…, mutta sen verran haluan vielä sanoa… blaa blaa.
Se, mitä hän oikeastaan halusi kysyä, oli että miten hemmetissä hallitus on ajatellut ihmisten selviävän 4 000 markalla kuukaudessa? Sillä sellainen selvästikin on monen eläkkeelle jääneen metallityöläisen tilanne.
Toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes, joka siis todennäköisesti ei ole koskaan hitsannut tai takonut rautaa, kuuntelee tarkkaavaisin katsein. Hän tekee jopa muistiinpanoja. Sitten hän hymyilee taas ystävällisesti.
- Hyvät toverit, toivon että osaan vastata riittävän provosoivasti, niin että esitätte kysymyksiä enemmänkin.
Mutta itse asiassa hän ei lainkaan vastaa siihen, mitä kysyttiin.
Sillä mitä sellaiseen kysymykseen voisi vastata? Mitä siihen voisi sanoa ihminen, joka itse ansaitsee 56 000 markkaa kuukaudessa? "Syökää enemmän silakoita"?
Tulimme tänne kuljettajan ajamalla mustalla autolla. Tulimme maamme vallan keskuksesta, valtiovarainministeriöstä, jossa lojuu esillä sellaisia lehtiä kuin Optio ja Talouselämä, jossa mustapukuiset virkamiehet pallottelevat miljardeilla ja jonka odotustilaa koristaa 49 entisen ministerin muotokuvaa, joista nuoren Aarre Simosen (1956-59) kuva on ylivoimaisesti tyylikkäin. Autossa Siimes vilautti muutamaa suttuisen näköistä paperia, jotka olisivat hyvin saattaneet olla jonkun yläasteen oppilaan maantiedon tunnin muistiinpanoja mutta joihin todellisuudessa oli kirjoitettu puhe, jonka ministeri aikoi pitää Metalliliiton Veteraanitapaamisessa, teemapäivänä, jonka otsikkona oli "Riittävätkö rahat eläkkeisiin?".
- Pysyäkseni mukana menossa yritän luoda jonkinlaista vuorovaikutusta jokaisessa tilaisuudessa, johon osallistun. Siksi kirjoitan mieluimmin puheeni itse tai sitten käytän valmista puhetta ja toivon, että sen jälkeen syntyy vapaata keskustelua, hän selitti.
30 minuutin mittaisen puheen pitäminen muutaman suttuisen paperin pohjalta ei ole mitään verrattuna niihin vastoinkäymisiin, joiden kanssa Suvi-Anne joutui kamppailemaan tänä aamuna kotonaan Karjalohjalla. Hän oli suunnitellut pukeutuvansa punaisiin, mutta helkkari sentään, Punainen Puku oli jäänyt Helsingin asuntoon. Hänen oli sen sijaan tyydyttävä mustaan asuun, mikä sinänsä sopii väriltään ministerin työlaukkuun, Marimekko-reppuun.
Mutta eiköhän yleisö kaikesta huolimatta tiedä, mitä väriä Suvi-Anne tunnustaa.
- Kuule, hei! Kysy Niinistöltä, tietääkö hän miltä tuntuu olla liian vanha saamaan töitä ja liian nuori jäämään eläkkeelle. Sellaisista asioista ne porvarit eivät koskaan puhu… mutta onneksi sinä et kuulu heihin, joku sanoo.
Yleisön joukosta kuuluu hajanaisia suosionosoituksia. Joku huutaa Suvi-Annelle kannustavasti: "Pidä pintasi vain!"
Ja juuri kun tilaisuus on loppumassa, ylös nousee nainen, jolla on tärkeää sanottavaa:
- Toivon, että homo- ja lesbosuhteet eivät koskaan toteudu.
Suvi-Anne näyttää huvittuneelta. Mutta hän ei sano mitään.
Sen jälkeen ministerille taputetaan.
Ja häntä kätellään.
Kaksitoista minuuttia aikataulusta jäljessä.
Mustassa autossa kysyn: Mikset vastannut homokommenttiin?
- No, hahhah, eihän se oikeastaan ollut mikään kysymys, pelkkä huomautus vain.
Olen pannut merkille, että jopa kansanedustajat käyttävät järkyttävän vanhanaikaisia fraaseja puolustautuessaan.
Ajamme sillan yli. Marin Congress Center on ääriään myöten täynnä, siellä on satoja pukuasuisia miehiä ja muutama nainen. Valtion korkeimmat virkamiehet osallistuvat vuosittaiseen Virastopäällikköpäivään. Piirtoheitinkalvo levittää saliin kodikasta valoaan, valkokankaalla lukee "Eurooppa 2010 ja hallinnon haasteet". Ei kestä montakaan sekuntia, ennen kuin Siimes on taas puhujanpöntössä, mutta herranjestas, mitä jos hän erehdyksessä aloittaakin puheensa sanomalla "Hyvät toverit!"? Mitä jos hän on juuri nyt ylittänyt rajan, siirtynyt twilight-zoneen, sen rajan yli, jota kokouksesta toiseen, haastattelusta toiseen ja lobbaustapaamisesta toiseen kiiruhtavat poliitikot joutuvat jatkuvasti varomaan?
- Hyvät osanottajat! Valtiovaltaa voi verrata laivaan, ja valtionhallinnon luotsaaminen on kuin istuisi komentosillalla. Mutta nykypäivänä valtiolaiva on enemmän kuin yksi suuri alus, se on pikemminkin kokonainen laivasto.
Ei hätää. Suvi-Anne pitää pintansa. Hän onnistuu jopa sujauttamaan väliin muutamia kriittisiä huomautuksia: "Kansalaisista on tullut aktiivisempia, monet ovat kyllästyneet alistumaan viranomaisten tekemiin päätöksiin. Se on haaste julkiselle sektorille."
Mustaan autoon.
Lounaalle erityisavustajien kanssa. Pikaostoksille Kalevala-koruun.
Mustaan autoon.
Eduskuntatalolle.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmällä on kokous. Nyt ohjaksissa onkin Outi Ojala eikä Suvi-Anne Siimes. Ojala harmittelee doping-skandaalia, hän sanoo että on onni, ettei tarvitse lähiaikoina osallistua pohjoismaiseen konferenssiin. Esko-Juhani Tennilä tuhahtaa halveksuvasti iltapäivälehteä selatessaan: "Seuraavat, jotka jäävät kiinni, ovat ruotsalaisia". Sitten Ojala heittää minut ulos, koska he alkavat keskustella isoista ja tärkeistä asioista.
Minut jätetään yksin käytävään. Ketään ei näy. On aivan hiljaista. "Vierasryhmien kuljettaminen 5. ja 6. kerroksen ryhmäkansliakäytävillä kielletty". Vessan ovessa lukee: "Vain kansanedustajille ja ryhmäkansliahenkilökunnalle". Huoneen E562 ovi kuitenkin piristää pitkiä ja tylsiä käytäviä, siihen kiinnitetty juliste kuuluttaa: "Raimo is back - Pohjalaisuudessa on voimaa". Valokuvassa on Raimo Vistbacka cowboy-hattu päässään. Niin voi tehdä ainoastaan ihminen, jolla on kykyä itseironiaan. Tai pelle.
Huone E501 houkuttelee mystisyydellään, sen ovessa lukee "Siivouskomeron ovi on pidettävä suljettuna", mutta siitä huolimatta ovi on raollaan! Huolestuttava havainto. Se tarkoittaa sitä, että Suomen eduskunnassa ei ole sellainen järjestys kuin olla pitää. Ei ehdi kulua montakaan minuuttia siitä, kun olen tutkinut siivouskomeron sisällön (eduskunnassa käytetään Katrin Care -vessapaperia), niin esiin ilmestyy jonkinlainen naispuolinen vahtimestari. Hän tarkkailee minua välimatkan päästä, hän seisoo käytävän päässä mitään sanomatta.
Tuntuu siltä kuin olisin päässyt jonkin jäljille.
Siivouskomerossa on jotain epäilyttävää.
Silloin kuuluu hälytys. Kaksi kimeää äänimerkkiä. Punaiset lamput välkkyvät. Ihan kuin Red Alert Avaruusasema Alfassa. Ovet lävähtävät auki. Pukuasuiset ihmiset kiiruhtavat ulos.
Siivouskomerossa ON jotain.
Kaikki ovat nokkelina kiirehtivinään aikataulunsa mukaan välttyäkseen huomiolta. Niin myös Siimes. Hän vaihtaa portaikossa muutaman sanan ruotsiksi rkp:n kansanedustajan kanssa, sitten hän menee sisään suureen saliin, painaa nappia ja tulee yhtä vikkelästi takaisin ulos.
Kabinetti B234:ssä Kepa:lla (Kehitysyhteistyön palvelukeskuksella) on puoli tuntia aikaa saada ministeri vakuuttuneeksi. Huoneessa ovat Siimes, kaksi erityisavustajaa ja Kepa:n johtokunnan puheenjohtaja Jorma Kukkonen (entinen kansanedustaja) sekä toiminnanjohtaja Folke Sundman, joka istuutuu sohvalle. Kuulijalle selviää nopeasti, että Jorma Kukkonen hallitsee lobbaamisen jalon taidon. Hän on puhelias, viihdyttävä ja sydämellinen. Ensin hän tuo terveisensä Savosta, sitten hän kehuu Siimestä, minkä jälkeen hän nousee seisomaan ja käyttää lyhyen puheenvuoron. Hän puhuu Tobin-verosta ja siitä, että Suomen on lisättävä kehitysapua, mitä myös hallitusohjelma edellyttää.
Kukkosen vakuuttavan puhetaidon näytteen seurauksena kuka tahansa nostaisi kehitysavun 0,7 prosenttiin BKT:sta ja saattaisi Tobin-veron voimaan koko EU:n alueella. Mutta ministeri on ministeri. Siimes kuuntelee (jälleen kerran) tarkkaavaisena ja hymyssä suin, hän piirtää omituisia koukeroita paperiinsa ja sanoo sitten, että on selvää, että hän haluaa tehdä töitä sen puolesta, että kehitysavun suuruutta saadaan "muutettua oikeaan suuntaan".
Kepa:n edustajat näyttävät kaikesta huolimatta tyytyväisiltä.
Pian Siimeksellä on tapaaminen ministerikollega Koskisen kanssa. Sinne ei ulkopuolisia päästetä. Minun on poistuttava rakennuksesta, työpäiväni on päättynyt.
Toinen päivä. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Tampere.
Kolmasosa yliopiston juhlasalista on täynnä. Juhlasali on erikoinen. Se on jyrkästi viettävä ja muistuttaa muodoltaan ympyrän lohkoa, se on kuin pac man -hahmon suu. Ja kaiken keskellä, suhteettoman suurella lavalla, 35 kattoon kiinnitetyn valonheittimen häikäisemänä seisoo (niin niin, jälleen kerran) reipas ja pirteä Suvi-Anne puhumassa siitä, kuinka julkisen sektorin olisi syytä ryhdistäytyä ja opetella markkinoimaan itseään tuleville työntekijöille. Hän sanoo, että valtiolla on tarjota mielenkiintoisia työpaikkoja ja että työilmapiiri on inhimillinen. Sitten hän katsoo kelloa ja toteaa, että on aika ryhtyä interaktiiviseen toimintaan, hän tulee lähemmäs yleisöään ja istahtaa lavan reunalle.
Eihän kukaan voi keskustella, ellei näe, kenen kanssa puhuu, hän puolustautuu.
Opiskelijat haluavat tietää, miksei valtio maksa lainkaan palkkaa ministeriöissä työskenteleville harjoittelijoille. He ovat raivoissaan, mutta hei, ei hätää, taitavasti Siimes kääntää asian toisinpäin ja saa jollain ihmeellisellä tavalla kuulijansa tuntemaan, että hänkin on vielä opiskelija.
- Siihen aikaan kun itse olin menossa virkamies-, anteeksi virkanaisharjoittelijaksi, meille kerrottiin, että Suomen pankkiin otetaan ainoastaan miespuolisia harjoitteljoita.
Joku tiedustelee, mikseivät ministeriöt voisi jakaa harjoittelijoiden palkkakustannuksia yliopiston kanssa. Hmm, hyvä idea, Siimes sanoo. Täytyy kirjoittaa muistiin.
Mutta kaikessa on aina kyse rahasta, hän lisää.
Rahasta, rahasta. Jatkuvaa puhetta rahasta. Haluaisimme lisätä kehitysapua, mutta ei ole resursseja. Haluaisimme huolehtia köyhistä, mutta kun ei ole rahaa. Haluaisimme antaa opiskelijoille harjoittelijanpalkkaa, mutta kuka maksaa?
Claes Andersson, Siimeksen puoluetoveri, kirjoittaa uudessa teoksessaan Kaksitoista vuotta politiikassa (WSOY, 2000) siitä, kuinka hän vuoden 1996 elokuussa pidetyssä pitkälle yöhön venyneessä neuvottelussa, jossa paikalla oli muiden muassa valtiovarainministeri Sauli Niinistö, yritti lypsää rahaa alle 20-vuotiaiden opintotukeen. Niinistö muuttui sitä tyytyväisemmäksi, mitä vihaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi Andersson kävi. Lopulta Andersson ylitti rajan. Juuri sen rajan, jota jokaisen poliitikon on varottava ylittämästä.
SITAATTI/Kaksitoista vuotta politiikassa
Paradoksaalista kyllä välikohtaus johti siihen, että Anderssonista ja Niinistöstä tuli ystäviä.
Keskustelun jälkeen opiskelijapoliitikot kerääntyvät parveksi Siimeksen ympärille. Joukkoon liittyy salkkua kantava poika, joka kääntyy Siimeksen puoleen ja kysyy, onko valtio harkinnut tehokkuusajattelun soveltamista opintotukeen. Hänen teoriansa perustuu lyhykäisyydessään siihen, että opintotuen suuruuden pitäisi olla suoraan riippuvainen suoritettujen opintoviikkojen lukumäärästä.
- Olen laskeskellut, että valtio säästäisi sillä tavalla rutkasti rahaa.
Siimes kuuntelee ystävällisesti. Mutta ei sano mitään.
Siitäkö siis tietää, ettei hän ole samaa mieltä? Siitä, että hän kuuntelee - mutta pysyy vaiti?
Taas mustaan autoon ja takaisin ulos.
Tampereen raatihuone; juhlava ja lähes liioitellun pramea linnake keskellä työläiskaupunkia. Kaupunginjohtaja Jorma Rantanen on ottanut tilaisuudesta vaarin ja kutsunut lounaalle Siimeksen sekä VVO:n johtohenkilöistä muodostetun valtuuskunnan, yhteensä kymmenen henkeä.
Samppanjaa. Mistä ministeri, kaupunginjohtaja ja virkamiesvaltuuskunta jutustelevat kuohuviinilasillisen yllä Tampereen raatihuoneella, keskellä kirkasta päivää?
Katuvalaistuksesta. Siitä, kuinka se lisää viihtyvyyttä.
Sitten Rantanen kakistelee kurkkuaan. Olkaa hyvät, pöytä on katettu. Minut ohjataan pöydän toiseen päätyyn (maksajan paikalle, yksi virkamiehistä naljaisee), Siimes ja Rantanen istuvat vastatusten. Tarjoilija työskentelee hiljaa ja tehokkaasti. Lämpimiä voileipiä. Inarijärvestä kalastettua nieriää. Valkoviiniä. Rantanen sanoo, ettei ruokailun aikana lobbata eikä puhuta politiikkaa, nyt seurustellaan.
Kuluu kaksi sekuntia.
Sitten keskustelu siirtyy 45 minuutiksi asuntopolitiikkaan. Lobbaukselta se minun mielestäni kuulostaa. Mutta luultavasti olen väärässä.
Ja kun istun heidän joukossaan, kärpäsenä katossa, on mahdotonta olla hämmästymättä siitä, kuinka monimutkainen meidän yhteiskuntamme on. Kuinka kaikki aina vaikuttaa johonkin muuhun. Pöydän ääressä istuu Siimes, asuntoministeri, ympärillään joukko ihmisiä, joiden tehtäviin kuuluu pohtia ihmisten asumista. Kuinka isoja asuntoja pitäisi rakentaa? Minne ne pitäisi rakentaa? Missä työpaikat ovat? Minne pääsee julkisilla kulkuvälineillä? Kuka maksaa?
He sanovat valtion olevan pinteessä, koska Suomessa vallitsee juuri tällä hetkellä voimakas sinkkutrendi. Eikä silloin ole mitään järkeä rakentaa perheasuntoja.
Niin yksinkertaisia mutta samalla niin vaikeita voivat asiat olla.
Enemmän sinkkuja - lisää yksiöitä.
Kaikki pöydän ympärillä istuvat tuntuvat tietävän Suomen jokaisen rakennusprojektin, jokaisen kaupungin jokaisen ratkaisun. Joku mainitsee Kotkan, missä joskus järjestettiin asuntomessut "keskelle helvettiä", ja kaikki nauravat makeasti, koska tietävät täsmälleen, mistä on kyse. Minäkin nauran, koska juttu vaikuttaa mielettömän hauskalta. Ne Kotkan asuntomessut, aijaijai…
Tässä perinteikkäässä, korkeakattoisessa ja suomalaisella taiteella täytetyssä tilassa Siimeksen puheenvuorot kuulostavat suorastaan verrattoman älykkäiltä. Mutta miten helvetissä se voi olla mahdollista? Miten yksi ja sama ihminen voi puhua metallityöläisten eläkkeistä, valtion virkamiesten vastuusta, kehitysavusta ja Tobin-verosta, opiskelijoiden tulevaisuudesta ja nyt asuntopolitiikan yksityiskohdista - ja tehdä sen koko ajan niin, että myös asiaan perehtyneet kuvittelevat, että hän todella tietää, mistä puhuu?
Sen täytyy olla sitä, mitä kutsutaan politiikaksi.
Vai onko kyse yksinomaan narsismista?
Voisiko hän jaksaa sellaista kujanjuoksua päivästä toiseen, kiirehtimistä kokouksesta toiseen vain sen takia, kuten Claes Andersson kirjoittaa, että tuntee itsensä imarrelluksi, koska toimittajat, muut päättäjät ja tavallinen kansa vaikuttavat kiinnostuneilta siitä, mitä mieltä juuri hän on mistäkin asiasta?
Vaikea sanoa. Mutta jokin Siimeksenkin vain saa vapaaehtoisesti jatkamaan kujanjuoksuaan. Ja vielä hymy huulillaan sitä paitsi.
Saamme kahvia ja leivoksia ja pikaisen esittelykierroksen talossa, ja sitten kiiruhdamme kaikki tyynni kaupungin uuteen asuntopalvelutaloon, Asuntotorille, hienoon ja moderniin rakennukseen, ja istuudumme pieneen huoneeseen, jossa talon johtaja kertoo ideasta, jonka ansiosta melkein kaikki asunnonvälitystoiminta koottiin yhden katon alle. Siellä Siimes taas istuu valppaana ja pirteänä, ja johtaja kertoo joidenkin kyllä huomauttaneen siitä, ettei kaupunki saa lisää vuokra-asuntoja pelkästään sillä, että rakentaa tyylikkäät tilat asuntojen välittämiseen.
- Niinhän se tietysti onkin, mutta tämä on kohtauspaikka, joka tehostaa toimintaa.
Vauhdilla takaisin ulos.
Siellä musta auto jo odottaa.
Seuraavaksi VVO esittelee kunnostetun Aaltosen kenkätehtaan, joka on nykyisin suosittu asuintalo. Siellä odottaa myös Aamulehden toimitus, ja aika pysähtyy, kaikki odottavat kiltisti nurkassaan ja siemailevat Colombard Chardonnaytaan, ruskeankellertävään pikkutakkiin pukeutunut mies ikuistaa ministerin vierailun digikameralla ja toimittaja pohtii, pitäisikö kaikkien kansalaisten kenties saada taskulaskin, joka muuttaa markat euroiksi, mihin Siimes sanoo, että hmm, hän itse käyttää mieluummin taulukkoa mutta että Lipposella on sellainen laskin, ja keskustelu jatkuu samaa rataa seuraavan viidentoista minuutin ajan… kunnes VVO:n konsernijohtaja Ben Grass sanoo, että meidän täytyy nyt valitettavasti palata päiväjärjestykseen… mutta Siimes antaa toimittajalle vielä minuutin, taputtaa tätä sitten olkapäälle ja sanoo, että saithan sinä tästä sentään jotain kirjoitettavaa.
Lisää luentoja. Tiesikö ministeri, että niin Kekkonen kuin Hruštševkin tilasivat kenkänsä Aaltoselta?
Ja taas liikkeelle. Reipasta marssia pitkin käytäviä, kop-kop Nykäsen perheen oveen, ja jos Siimes on tähänkin saakka ollut pirteä ja iloinen, niin nyt hän joutuu lähestulkoon ekstaasiin, sillä Nykästen asunto on upea. Siellä on miltei neljä metriä korkeat huoneet, isot ikkunat ja kattoparruja ja se on tunnelmaltaan erittäin harvinaislaatuinen, lisäksi se on tyylikkäästi sisustettu, eikä koko komeus maksa enempää kuin 59 markkaa neliömetriltä. Siimeksen katse välkähtää, hän todennäköisesti haaveilee siitä, että asuisi itse täällä perheensä kanssa eikä olisi se, joka poikkeaa asuntoon kolmen ja puolen minuutin tarkastuskäynnille. Hän kiipeää lasten parvelle, kurkistaa saunaan ja katselee ympärilleen VVO-porukan myhäillessä vieressä. Sitten Elisa haluaa ministerin nimikirjoituksen, ja Siimes laskeutuu kontilleen ja kirjoittaa ruutupaperille Elisalle ja oman nimikirjoituksensa pitäen lattiaa alustanaan, ja Siimeksen silmät säteilevät, kun hän huudahtaa viimeisen kerran "upeaa" ja pam! Ovi paukahtaa kiinni ja me olemme taas käytävässä.
Mustassa autossa.
VVO:n miehet jatkavat höpötystään asuntopolitiikasta. Sen suurista linjoista.
Siimes puhuu Nykästen kodista.
Parturi Kultahiuksen edessä Hämeenpuistossa seisoo neljä miestä Valmetin orkesterista. He soittaa töräyttävät fanfaarin. Paikalla on kolmisenkymmentä henkeä.
Taideteos Huivi paljastetaan Finlaysonin vanhassa asuintornitalossa. Huivi on monivärinen. Se on valmistettu akryylista ja se on 38 metriä pitkä. Se ulottuu ylimmästä kerroksesta alimpaan. Tuuli puhaltaa Siimeksen mustan nahkatakin lävitse. Talossa on 144 asuntoa. Valtiovarainministeri, asuntoministeri, naiskansanedustaja, puolueen puheenjohtaja, puoliso ja äiti Suvi-Anne Siimes katkaisee nauhan. Hän hymyilee. Hänen hymynsä on taukoamatonta. Se on Suvi-Anne Siimeksen tavaramerkki. Kuluneen kahden vuorokauden aikana se ei ole väistynyt juuri hetkeksikään, mutta kuka minä olen sanomaan, onko se aitoa vai ei? Aidolta se ainakin vaikuttaa. Hän tuntuu viihtyvän. Mutta kenenkään terveen ihmisen ei pitäisi hymyillä niin paljon. Siksi tuntuukin upealta, että näin kuitenkin näiden kahden työpäivän aikana, kuinka se väistyi sekunniksi, yhdeksi ainoaksi sekunniksi. Se tapahtui heti ensimmäisen päivän alussa. Juuri kun hän istuutui autoon, kun hän oli juuri tullut sen aamuisesta hallituksen kokouksesta, kun musta Volvo lähti liikkeelle kohti taas uutta päivää, joka oli täynnä kädenpuristuksia, tapaamisia ja puhujapöntössä seisomista. Silloin, ja vain silloin, hän huokaisi syvään, ja huokauksesta oli luettavissa: "Nyt se taas alkaa".
Huivi on vihitty käyttöön. Ilmapallot aloittavat pitkän matkansa kohti taivasta. Me menemme hissillä ylös. Ylimmässä kerroksessa tuntuu kuin ympärillä avautuisi koko Pirkanmaa, sen kaukaisimmatkin kolkat. Tuolla talossa, joku sanoo ja osoittaa yhtä neljätoista kerrosta alempana sijaitsevista puutaloista, siellä Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan.
- Minun on sanottava Karille, että meidän täytyy muuttaa Tampereelle, Siimes vastaa.
- Tervetuloa vain.
Ripeää hölkkää Puuvillatehtaankatua ja Finlaysoninkatua pitkin Työväen Keskusmuseoon, joka on pullollaan ihmisiä, ja äänessä on taas eri sukupolvi, joka vannoo jälleen uuden ideologian nimeen. Unohtakaa Nokia ja Internet, nyt on vuorossa historian oppitunti ja saamme katsoa vanhoja mainosjulisteita: "Sata vuotta sitten Tampereen muurarit lakkoilivat" ja "Yksityiskauppias: 50-100% woittoa. Kauvanko tätä siedätte?" ja niin edespäin, ja Siimes on lähes sankari, koska sanotaan, että hän on henkilökohtaisesti huolehtinut siitä, että museo on saanut rahaa, ja enemmän tai vähemmän improvisoidussa puheessaan Siimes sanoo, että Huivi on hyvä vahvan naisen symboli. Huivilla voi sitä paitsi liittää asioita yhteen, tässä tapauksessa talon asukkaat ja omistajat. Kohottakaamme siis malja naisille, yhteistyölle ja taideteokselle!
Seurustelua, pikkusyötävää, Siimeksen kännykkään on soitettu, soittaja on ollut yksi erityisavustajista. Muista kirjoittaa kolumni Kansan Uutisiin!
Arrgh… mutta ei hätää.
Hän kirjoittaa sen mustassa autossa, kotimatkalla.
Suomentanut Outi Menna