Tervahöyryn matkassa

Pirkka, kesäkuu 2005
Kuvat: Savonlinnan matkailupalvelu

Sisävesireitti Savonlinnasta Kuopioon on hiljainen elämys

Laivapojat hyppäävät kannelle köysineen, ihmiset roikkuvat reelingillä kurkistelemassa kohisevia aaltoja, aurinkohatut peittävät päälaet, räpsitään kuvia ja vilkutellaan hyvästejä.

Tervahöyryn kumea tuut tuut kantaa yli Savonlinnan matkustajasataman kadotakseen järvimaisemaan. Jäljelle jää vain kaiku kuin muistutuksena silmänräpäyksestä, jolloin kesä alkoi. Vaikka savonlinnalaiset ovat yli sadan vuoden aikana ovat tottuneet laivan tuuttailuun, on tämä tuut tuut tärkeä: nyt alkaa kesän ensimmäinen matka Heinäveden reitillä.
     Heinäveden reitti? Anteeksi, mikä?
     Lähes yksitoista tuntia nostalgiaa sisävesien sydämessä Savonlinnasta Kuopioon, jonka varrella pysähdytään yhdeksässä pikkusatamassa. Enempää ei tässä vaiheessa ole tarpeen tietääkään.
     Tässä kesän ensisillassa on viitisenkymmentä matkustajaa, enemmistö keski- tai eläkeikäisiä. UPM-Kymmeneltä ryhmä, neljä luokkatoveria luokkakokouksessa (kahdeksantoista muuta ei jaksanut tällä kertaa lähteä mukaan), ujo nuori saksalaisnainen, vanhahko pariskunta Manchesterista, joka lukee Sherlock Holmesia, amerikkalainen opettaja, joka ehkä on nauttinut lasillisen jos toisenkin elämänsä varrella, olutta juova sekä kontaktia ja muuta pientä hyvää etsivä mies. Ei ahdasta jos ei tungostakaan. Keulan aurinkokansi on perinteisesti laivan kohtauspaikka. Mutta ei puhettakaan, että olisi jonglööravia baarimikkoja tai solakoita neitoja sukeltelemassa uima-altaaseen. Ei, on vain olennaisin, aurinkotuolit.
     Asumme yläkannen hytissä. Tunnemme näet historian. Kun pääkaupungin herrasväki tutustui myyttiseen Savoon 1900-luvun alussa, se matkusti aina ensimmäisessä luokassa yläkannella, paikallisen saivat tungeksia alakannella. Enää jakoa ei onneksi ole ja kuka nyt haluasikaan istua vapaaehtoisesti alakannella ilman näköalaa.

    Yhdessäkään hytistä ei ole baarikaappia, tv:tä, poreallasta eikä liidunvalkoista aamutakkia. On vain tarpeellisin: kaksi sänkyä, kaksi lamppua ja puoli neliömetriä lattiaa.
     Siinä se on. Yksitoista tuntia ja sänky, lamppu sekä aurinkotuoli.
     Lopusta viihdyttämisestä saamme itse pitää huolen.
     Liperiläinen höyrylaivayhtiö rakennutti entisen tervahöyryn, 27-metrinen Puijon, vuosisadan alussa rahtiliikenteeseen. Tänään sillä kuljetetaan turisteja.
     Mitä matkailijat sitten tekevät? Me, jotka
yhdistämme laivamatkailuun viinalla lotrailun, showt ja ostosbulevardit, kasinot sekä jatkuvan viihteen.
     Juuri tähän Puijo tarvitaan. Se opettaa meitä: opimme, että matkan sisältö voi olla sitä että istuu hiljaa. Juuri sitä 20-vuotias saksalaisnainen tekee. Hän katsoo järvelle. Lukee välillä. Katsoo taas. Ensimmäisen kerran näen hänen nousevan paikaltaan kahdeksan tunnin kuluttua. Onkohan joku hätä vai onkohan hän surullinen? Miksi hän on täällä?
     - Koska täällä on rauhallista. Voin vain istua ja katsella maisemaa.
     Tällainen maailma nykyään on. Saksalainen kaksikymppinen matkustaa Suomeen istuakseen kaikessa rauhassa.
     Mutta se voi sopia kehen tahansa. Perämies Heikki Vänttisen mukaan vain kymmenesosa matkustajista on ulkomaalaisia. Oma idyllinsä löytyy ohjaamostakin, jossa isä Vänttinen lepää hetken verhon takana. Hän on Puijon kapteeni. Myös Heikin isoisä oli sisävesikapteeni. Ja isosiän isä. Neljä sukupolvea sisävesilaivoilla. Heikki puhuu varmasti kaikkien puolesta kun hän vastaa kysymykseen miksi sisävesilaivoilla viihdytään.
     - Voimme aina taata kesän ilman hyttysiä.
     Neljä sukupolvea… Heikin jos kenenkä pitäisi tietää miksi ihmiset matkustavat Heinäveden reitillä. Niin tietääkin, vastaus, aivan itsestään selvä, tulee välittömästi.
     - Siksi, että ei tapahdu mitään. Siksi, että voi nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta. Me emme koskaan hanki pallomeriä tai esiintyjiä, koska olemme varmoja että sisävesilaivoilla on tällaisenaan tulevaisuus. Laman aikaan 1990-luvulla oli vaikeaa, mutta nyt muoti on muuttunut. Vanhanaikainen ja ajaton matkustaminen on tullut takaisin.
     1910- ja 1920 luvuilla sisävesireitit olivat Suomen ehdottomasti suosituimpia nähtävyyksiä, ja Heinäveden reitti pisin ja kaunein, ”kappale kauneinta Suomea”. Luonnon ihanuutta ja hiljaisuutta markkinoitiin ulkomaalaisille tyylikkäillä julisteilla.
     Sama pätee yhä, sillä erotuksella että nyt ulkomaalaiset tuo reittiä kokeilemaan Lonely Planet.
     Amerikkalainen, paljon matkustellut mies, ehdottaa tosin miten konseptin voisi modernisoida kertaheitolla ja samalla poistaa työttömyyden savolaiskylistä: tehdään höyrylaivoista uivia peliluolia…
     Siihen asti saamme tyytyä keskikannen ravintolaan. Kinkkupastaa ja hedelmäsalaattia lounaaksi. Poronkäristystä ja mandariiniakkua päivälliseksi. Ei nyt ihan savolaisia erikoisuuksia, mutta elämme kaikesta huolimatta Suomessa ja niinpä ravintolalla on A-oikeudet. Gin tonicia ja olutta voi siis juoda heti aamutuimaan, mutta ei koskaan niin että kukaan kävisi hankalaksi. Ehkä kunnioituksesta Saimaata kohtaan? Tai tarkemmin sanottuna kunnioituksesta Haukivettä, Karvionjärveä, Kermajärveä, Varisvettä, Suvasvettä ja Kallavettä kohtaan?

Heinävesireitti, kuten koko Saimaan vesistö etelästä Lappeenrannasta pohjoisen Iisalmeen, koostuu oikeastaan useista enemmän tai vähemmän pienistä järvistä jotka yhdistyvät toisiinsa kanavien, sulkujen, koskien ja salmien avulla, jotka kaikki virtaavat etelään ja vähitellen virtaavat Vuoksen kautta Laatokkaan. Jokaisella järvellä on oma tarinansa. Vehmersalmelainen ei ikinä kutsuisi Suvasvettä – Suomen syvintä järveä – Saimaaksi.
     Kanavat ja sulut, ne ovat kuin maateiden sillat. Yhdistävät ja helpottavat liikkumista. Vesitie oli pitkään ainoita tapoja liikkua, mutta etenemistä hidastivat kosket, luodot ja kariset lahdet. Kuka tahansa saa käsityksen katsomalla karttaa Savonlinnan pohjoispuolelle levittyvästä alueesta. Maisema vaikuttaa lapsen piirustukselta, jonka tämä on tehnyt toisessa kädessä sininen liitu veden piirtämiseksi ja toisessa valkoinen maata kuvaamaan ja jonka käsien välillä on ollut hysteerinen kilpailu. Ei mitään järjestystä, on vain lukematon määrä säännöttömänmuotoisia lahtia ja salmia, kareja ja luotoja, niemiä ja saaria.
     Jo 1500-luvulla kanavia mietittiin, vaikka vasta 1800-luvulla päästiin tositoimiin. Ensin tarpeen sanelivat sotilasstrategiset syyt, mutta jo 1800-luvun puolivälissä syyt saneli kauppa. Saimaan kanavan – 1800-luvun suurimman valtiollisen rakennushankkeen – ansiosta savolaiset voivat kuljettaa tavaroita Pietariin ja Viipuriin. Yhteen aikaan kuljetettiin tervaa, sitten voita ja hiukan myöhemmin polttopuihin. Pietarin alueen markkinat olivat vallankumoukseen asti kyltymättömät.
     Kanavien ansiosta lisääntyi yhteydenpito mereen, Etelä-Suomeen ja siis koko muuhun maailmaan. Savolaiset rahtialukset purjehtivat maailman ympäri. Kieltolain aikaan mukana oli palatessa ylimääräistä lastia, piilossa.

Yhtäkkiä, muutama tunti lähdön jälkeen, tuijotamme vedessä seisovia liikennevaloja eli edessä on 250 metriä kanavaa ja sitten sulku. Ja sulku tarkoittaa jännitystä. Hiljaa, hiljaa liu´umme sisälle johonkin, joka muistuttaa suurta kivistä kylpyammetta, jossa on tukeva portti edessä ja takana. Jos kurottaa kätensä ulottuu seiniin. Kovaäänisen kuulutus pyytää matkustajia pysyttelemään laivan keskiosassa, mutta kukaan ei välitä. Ja miksi pitäisi? Kaiken paikallaan istumisen jälkeen sulku on elämyksellinen sensaatio.
     Eräässä kirjasta näin vanhan mustavalkokuvan joka oli otettu sululta: tyttöjä myymässä vastapoimittuja marjoja ylhäisille matkustajille. Liikutun kuvan tyttöjen silmien toiveikkuudesta, josta välittyy unelma ylimääräisestä kolikosta.
     Nykyisin on päinvastoin. Miehistön tuttu sattuu olemaan Kerman kanavalla ja hänelle tarjoillaan kahvia, varmaankin kerman ja pullan kanssa, jotka ojennetaan ylimmältä kannelta. Kuin maailman hitain hissi Puijo nousee ylös kylpyammeesta. Ja juuri kun pulla on syöty ja kahvi juotu, olemme nousseet kaksi puoli metriä. Tyhjä kuppi annettaan takaisin alakannelle, joka on nyt samalla tasolla ympäröivän maailman kanssa.
     Portti avataan. Seuraava järvi toivottaa meidät tervetulleeksi.
     Ja tunti tunnin jälkeen ollaan saaristossa. Vanhoja kesähuviloita, yksittäisiä herraskartanoita, uudisrakennuksia. Kiilteleviä aurinkopaneeleja, kesämökkejä. Merimerkkejä, joka laskeutuvat ja nousevat kuin jojo. Jyrkkiä veteen päättyviä kallioseinämiä. Hiekkarantoja. Koukkupolvi, missä reitti kääntyy 120 astetta. Heinäveden kirkonkylä rannassa loiskuttelevine lapsineen. Karvion kanava. Mutta ennen kaikkea metsää. Metsää joka ei koskaan lopu. Ja keulassa englantilaiset Sherlock Holmes sylissään.
     - Asuuko täällä lainkaan ihmisiä, he ihmettelevät, ihastellen ja kauhistellen.
     Tällainen maailma nykyään myös on, salapoliisiromaanin murhat on helpompi sulattaa kuin tiheä ja pimeä kuusimetsä.
     Eikä paljoakaan auta sanoa, että vastahan kilometrin päässä oli kesämökki ja tuolla edessä häämöttää jo seuraava. Heille tämä kaikki on vain täydellistä erämaata, samaan aikaan käsittämättömän kaunista mutta myös pelottavaa.
     Mutta me kyllä ymmärrämme.

---------------
Lisätietoja Saimaan laivamatkoista:
www.saimaanlaivamatkat.fi
ja Heinävesireitistä:
www.kuopionrollristeilyt.fi

Kirjavinkkejä Heinävesireitistä:

  • ”Saimaa-kirja”, toim. Toimi Jaatinen (Tammi, 1991). Hieno kuvaus Saimaan historiasta ja nykyisyydestä. Paljon tietoa höyrylaivoista ja matkoista. Tunnelmallisia valokuvia.
  • ”Uusi Selviytymisopas Savossa”, toim. Seppo Roth ja Olavi Rytkönen. Hauska ”opaskirja” savolaisuuteen.