Tahmeaa ja hikistä on, sama levy pyörii kymmenettä kertaa. Takapenkiltä kuuluu itkua ja kitinää. Ärsyttävät sormet nipistävät vieressä istuvaa, ja kosto on pari napakkaa iskua olkapäähän.
Perheloma autossa on aina yhtä ihanaa.
Yhtäkkiä auto pysähtyy. Yllätyskäänteen takia autoon laskeutuu hiljaisuus. Mitä edessä on?
Yhtä vehreä kuin vihreä kuin valtava ruohomatto. Jalkapallomaalit, joissa on tuliterät verkot. Juoksurata, jossa on uudenaikaiset punaiset alustat. Täällä varmasti juostaan maailmanennätyksiä.
Mitä tuumii takapenkin joukkue? Ihan kuin Milla Magia tai Harry Potter olisi heilauttanut taikasauvaa. Kitinä ja nipistely ja itku katoavat pakoputkesta ulos.
”Me halutaan uuu-los!”. Kolme lasta ryntää vapauteen kohti onnelaa.
Se tapahtui Ruokolahdella, ja tajusin sillä sekunnilla kuinka leireilyloma pitää järjestää.
Urheilukenttämatkailua. Siinä on ratkaisu kaikkeen.
Mennään Saarijärven tapaiselle kulttuuriseudulle. Puhutaan vähän Runebergistä ja Saarijärven Paavosta. Syödään ihan jees lounas.
Mutta mitä siitä lopulta jää mieleen? No, aivan uskomaton keskusurheilukenttä. Hienointa ruohoa mitä kuvitella saattaa ja sanoinkuvaamaton elämys, kun juostaan porukalla leikkimielinen cooperintesti 1840-luvulta olevien kirkonkupolien juurella.
Miksi urheilukenttämatkailu toimii? Siksi että meille helsinkiläisille luonnonruohokentät ovat luksusta. Siksi ettei lapsia ole luotu kököttämään autossa. Ja siksi että kaikki kentät ovat erilaisia, eikä seikkailu siksi lopu koskaan.
Alta aikayksikön takapenkin joukkue kehittää haukan katseen, jolla se bongaa jokaisen tienvarren kentän.
”Mä näin yhden. PYSÄYTÄ!”
Opimme nopeasti, että Suomessa on paljon ruohokenttiä – ja ne ovat kaikki tyhjiä heinäkuussa. Mutta tärkeintä on, että tajuamme, etteivät lapset ja aikuiset matkoilla
ole niin vaativaisia, pilalle hemmoteltuja ja käyttökustannuksiltaan kalliita kuin tavataan väittää.
Pitää vain osata pysähtyä oikeissa paikoissa.
Kirjoituksen on kääntänyt ruotsista Katja Kuokkanen.